Tankit vyöryvät pian Puolaan

Olen seurannut kulttuurimatkojen antia tarkoituksenani avata uusia mahdollisuuksia Puolaan, Venäjälle, Liettuaan, Latviaan ja Viroon.

Meidän juuremme kun ovat Iranissa, siellä ruusun ja satakielen maassa. On syynsä ja seurauksensa, sanoo toistuvasti Jaakko Hämeen-Anttila, Helsingin yliopiston arabian kielen ja islamin tutkimuksen professori.

Hän sanoo, että ’heidän itäiset vihollisensa ovat iranilaiset eli persialaiset. Nykyisin kuitenkin tiedetään, että ’ruusun ja satakielen maa muokkasi klassisia kertomuksiamme, uskonnollisia käsityksiämme ja sairaanhoitolaitostamme – ja jopa suomen kieltä’ [Tiede, 2006, Jaakko Hämeenniemi-Anttila].

Kulttuurikäyttäytymiseemme on toinenkin syy. Se on juurissamme. Rakastamme kulttuuria. Juuri sitä kulttuuria, joka kumpuaa jo ennen antiikin kreikkalaisia. Ennen Persiaa ja Venäjää, idästä, suunnalta, josta suuri viisaus on tullut, puhutaan.

Se on antamassa meille jotain uutta, elinvoimaa, työtä ja kulttuuria. Se ei ole yksistään nähtävyyksiä ja kulttuurikokemuksia. Eikä yksistään lisääntyvien Idän, Aasian, Euroopan ja Välimeren matkojen ansiosta.

Juuremme tuovat meille mahdollisuuksia tulkita eri aikakausien tapahtumia ja tulevaisuutta jopa oikein. Juuri niiden syntyperäisten asioiden ansiosta, joista kielemme, käsityksemme ja toimemme ovat syntyneet.

Elämäntaitomme ja -laatumme ovat niistä riippuvaisia, mitä me suolistoomme umppaamme, tunteisiimme ja mielenlaatuumme johdatamme, unelmiimme saatamme. Timanttia etsien, voimaa hakien. Saamme sen, mistä me luovumme. Se, joka tekee meistä kiinnostavan ihmisen.

Huolestunut olen asiasta, josta pääministerimme Juha Sipilä keskusteli Puolan pääministerin  Beata Szydloninan kanssa eilen. Sipilä oli huolestunut Puolan demokratiakehityksestä Puolassa. Ensin kylläkin pääministerit aina keskustelevat keskenään toistensa kuulumiset.

Tämän huolestumisen taustalla, anteeksi,  tietenkin oli Puolan pääministerin elämäntaitojen opettava neuvo pääministerillemme jääviyskohuasiassa. Uskon, että elämäntaidot kumpuavat siitä kulttuurillisesta rikkaudesta, eivät sodanajan kohtaloista eivätkä niihin kytkeytyneistä perinteistä.

Olen ollut lähellä silloin kun pääministerimme oli nuori ja lapsemme leikkivät Rasinkankaan mutkassa onnellisena. Me nuoret aikuiset etsimme onnea silloin, huolettomana, lapset lahjana. Olen myös lähellä nytkin. Joudun kulttuurin ’solmujen ja sydänläpien’, (kuva otsikon alla) avulla avaamaan asiaa taas puolustamalla kotimaatani ja perintöäni. Tyhjänä. Voimatta vaikuttaa.

Pääministerimme Juha Sipilän huolestumisen taustalta löytyy se suomalaisen geeniperintönä saatu oman tontin puolustamisen tunne, epäilyksi Puolan demokratian tilasta.

Tiedämme osittain  kuinka viisaus ihmisessä ilmenee ja tiedämme Puolan pääministerin kokemuksista ja perinnöstä niin paljon kuin tarvitaan sovun löytämiseksi. Viisas vaikenee mutta vastaaminen kuuluu sivistykseen.

Toivon, että matkan anti vähintään kulttuurillisessa merkityksessä pääministerillemme oli antoisa.

Naton hyökätessä Libyaan tuli tunne, ’Rakkaus, se menee läpi sydämen’. Loukkaava, koskettava, tuo aiempi. Tunne on piirrettynä kuvaan, tauluun, otsikon alla. Olen lähestynyt Yhdysvaltain suurlähetystöä asiassa kyseisenä aikana tätä aiemmin, kyseisellä piirroksella ja tekstillä. Saadakseni edes yhden sodan ’loppumaan’. Entä nyt? Voisimmeko painostaa NATOA asialla?  Mietin, onko meillä tämän rakkauden uskomiseen varaa.

Nyt on uusi tilanne päällä. Tankit vyöryvät pian Puolaan. Venäjä vastaa. Kulttuuri unohtuu, särkyy. Tulee mieleen laulu ja runo ’Memorial Square’. Suomi täyttää 100 vuotta. Tuleeko pysyvää maailmanrauhaa milloinkaan? Tämä ei ole ainakaan idän syytä.